Totuutta etsimässä

Tuomioistuimesta haetaan oikeutta. Yleinen käsitys on, että jos tuomioistuin jättää rikosasiassa jonkun tuomitsematta rangaistukseen, on tullut todistetuksi, ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten ajatellaan, ettei tuomioistuin pidä tapahtunutta rangaistavana vaikka tavallisen oikeudenmukaisuusajattelun mukaan näin olisi. Henkilö, joka on tullut kohdelluksi mielestään väärin, ei koe saavansa oikeutta, jos häneen kohdistuneessa rikoksessa syyte hylätään.

Tuomioistuimen antamasta ratkaisusta ei ole luettavissa koko totuutta. Vaikka tapahtumien todellinen kulku pyritään selvittämään, se ei aina ole mahdollista. Tuomari punnitsee hänelle esitettyä näyttöä. Jos näyttö ei riitä, on parempi jättää rankaisematta henkilö, joka on ehkä sittenkin syyllinen kuin tuomita henkilö, joka ehkä sittenkin on syytön.

On surullista, että totuus on usein tavoittamattomissa. Uhri kokee itsensä pettyneeksi ja arvottomaksi, kun syyllinen pääsee kuin koira veräjästä. Toisinaan syytetty kokee suurta helpotusta, kun on ollut joutua vastuuseen tekemättömistä teoista. Toisinaan tunne lienee vahingonilo.

Kun oikeutta jakavat ihmiset, on harvoin mahdollisuus päästä täydelliseen lopputulokseen. Lainmukaiseen ratkaisuun päädytään silti.