Toinen kuukausi alkaa

Ensimmäinen notaarikuukausi on ohi. Rohkaisevan alun keskeisenä tekijänä ovat olleet taitavat työtoverit, jotka ovat olleet valmiita jakamaan osaamistaan nyrpeilemättä. Kiitos! Huomenna siirryn kiinteistötiskistä hakemustiskiin. "Esineitä" koskevista asioista ihmisiä koskeviin.

Jatkuva kuudelta herääminen ottaa koville. Ylös nouseminen ei ole vaikeaa, mutta nukkuminen on. Nautin bussimatkan torkkumisesta MP3-soitin korvilla. En kuuntele musiikkia vaan äänikirjaa. Tällä hetkellä Apostolien tekoja ja Roomalaiskirjettä. Autossa kuuntelen Sinuhe Egyptiläistä. On mielenkiintoista seurata, kuinka Waltari on kirjassaan käyttänyt lähteenä myös Raamattua. Muistaakseni hän opiskelikin teologiaa.

Odotan valoisia aamuja, jolloin luontokin tuntuu heränneen samaan aikaan kuin työhönlähtijä. Odotan valoisia iltoja, jolloin työstäpalaajalla on muutakin elämää kuin yöpuulle painuminen iltapalan ja lehtien selailun jälkeen.

Lauantaita

Vihdoinkin pitkät yöunet. Keskimmäinen tuli tosin ennen heräämisaikaa kohteliaasti anteeksipyytäen kysymään, lähtisikö siitä liian kova ääni, jos hän imuroisi yläkerran. Emme antaneet lupaa imuroida.

Kolme koneellista pyykkiä, tiskit, pojat Pirkkahallin harjoitusretkelle, neiti lentopalloharjoituksiin. Kuntosalikortti ei suostunut avaamaan ovea. Harmitti, kun kerrankin olisin ehtinyt sinne. Selässä tuntuu ikävästi eilinen rankan viikon lopetus. Bussi oli Tampereelta niin täynnä, että jouduin seisomaan koko matkan Vammalaan. Kävely raikkaassa ilmassa virkisti salin sijaan.

Lauantai on kovin pian käytetty. Illaksi ehdimme vielä vaarin (isäni) eilisille nimppareille. Ihmettelen sitä, kuinka ihmiset saivat asiansa hoidettua silloin, kun lauantaitkin olivat työpäiviä. Ehkä työelämä on koventunut paljonkin tavallaan, mutta onpa monia helpotuksiakin aikaisempaan. Suuri on ihmisen mukavuudenhalu ja taistelu sitä vastaan pitkän elämän mittainen. Elämä on kuitenkin kovin lyhyt uhrattavaksi vain työnteolle.

Puolison suostumus

Lainhuutoa haettaessa kirjaamisviranomainen tarkastaa, että luovutus kuten kauppa, on pätevä. On tarkastettava esimerkiksi, onko puolisoiden yhteisenä kotina käytettäväksi tarkoitetun kiinteistön kauppaan toisen puolison suostumus. Näin riippumatta siitä, onko puolisoilla avioehtoa ja siitä huolimatta, että toinen omistaa kiinteistön yksin. Säädöksellä on tarkoitus suojata perheen asumista.

Käytännön työssä on jatkuvasti tulkittava, millaisen rakentamattoman kiinteistön myyntiin suostumus tarvitaan. Voihan olla, että metsäinen rantatontti on ollut kauan yhteisissä unelmissa vakituisen asunnon rakentamispaikaksi. Piirustukset tehtynä ja rakennuslupa hakeilla. Sitten toinen menee ja romahduttaa koko suunnitelman myymällä tontin. Ilman suostumusta ei kauppa käy. Epäselvää lainsäädäntöä sanoisin ja ehkä jopa liian pitkälle vietyä.

Toinen suoranainen epäoikeudenmukaisuus syntyy tilanteessa, jossa yksin elänyt menee kypsällä iällä avioon. Asustelee uuden puolisonsa kanssa pirttiään ja menettää sitten surukseen kumppaninsa. Mieleen tulee, että jospa muuttaisi vaikka kirkolle leskenpäiviä elelemään yksinäisistä nurkista. Kuinkas käykään! Puolisolla on aikuisia lapsia, jotka eivät ole erityisemmin välittäneet vanhempansa uudesta liitosta. He ovat nyt tulleet perillisinä vanhempansa sijaan ja heiltä pitää kysyä lupa kiinteistön myyntiin. Tarkoitus lienee suojata näiden lasten perintöoikeutta, mutta eikö maalaisjärjellä ajatellen tässä mennä liian pitkälle sotkeutumaan inhimillisten suhteiden verkkoon. Onko suojelu tarpeellista tässä mittakaavassa?

Oikeudenkäynnin julkisuudesta

Herätyskello soi vahingossa liian aikaisin enkä saanut enää unta. Tilanteen pelasti tiedonjano. Oikeustieteen opiskelun alkuajoista on kauan, koska tein tutkintoa vuoroin teologisen opintojen kanssa ja kolmen lapsenkin maailmaan saattaminen ja hoito veivät siinä samassa aikaa. Nyt on valtavan mielenkiintoista kerrata kaikkea sitä, minkä päivittäin harjoittelussa tulee vastaan. Miinuspuolena on jatkuva oman tietämättömyyden kohtaaminen.

Kiinteistöasioiden lisäksi lukulistalla on 1400 sivuinen Prosessioikeus -opus. Yritin lukea sitä jo ennen harjoittelun alkua, mutta oman työn ja sitten joulusiivouksen ohessa lomalla en ehtinyt syventyä. Ehkä se oli hyvä, sillä rinnan käytännön kanssa kaikki luettu saa enemmän sisältöä.

Perjantaina alkanut Nekalan polttomurhien oikeudenkäynti on saanut pohtimaan oikeudenkäynnin julkisuutta. Julkisuuden tarkoituksena on lisätä luottamusta tuomioistuinten toimintaa kohtaan. Kuka tahansa voi tulla seuraamaan lähes jokaista istuntoa. Lain mukaan tuomioistuin voi kieltää alle 15-vuotiaan läsnäolon julkisessa käsittelyssä, jos läsnäolosta voi olla hänelle haittaa. Tämä ikäraja on looginen, koska 15-vuotias on itse rikosoikeudellisessa vastuussa ja saattaa istua syytettynäkin.

Olisiko kuitenkin syytä olla toinenkin ikäraja tai ainakin mahdollisuus arvioida tilanne toisin? Kun tuomioistuimessa käsitellään asiaa, joka on raakuudessaan käsittämätön, tulisi oikeuden puheenjohtajalla mielestäni olla harkintavaltaa, päästetäänkö paikalle esimerkiksi koululuokka. Toiselle 15-vuotiaalle tapaus voi olla varoittava esimerkki, toiselle järkyttävä jopa traumatisoiva kokemus. Erityisesti satunnainen, tuntemattomaan henkilöön kohdistunut väkivalta voi herättää kenessä tahansa pelkoa arkielämässä vastaantulevia tuntemattomia kohtaan.

Isien pahat teot

Tampereen käräjäoikeudessa aloitettiin tänään ns. Nekalan polttomurhien käsittely. Olisin voinut mennä kuuntelemaan, mutta en halunnut. Ensinnäkään prosessin seuraaminen ei olisi ollut aloittelijalle välttämättä niin opettavainen kuin tavallisemmat perusjutut. Toisekseen ajatus ei tuntunut hyvältä. Tapaus on karmea. Silmitöntä väkivaltaa tuntemattomia ihmisiä kohtaan.

Isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Nuo sanat avautuivat tänään uudella tavalla. Ehkä ne voikin ajatella niin, että isien ja äitien, aikuisten rakkaudettomuus, väkivalta ja välinpitämättömyys synnyttää samanlaista käytöstä seuraavassa polvessa. Lapsi, joka lyö, on usein lyöty. Aikuinen joka tappaa, on oppinut pakenemaan huumaaviin aineisiin kokemaansa tylyyttä ja rakkaudettomuutta.

Miksi joku lyö toista vasaralla päähän? Miksi joku murhaa? Olen sitä mieltä, että vaikka tekijä kantaa siitä oikeudellisen vastuun yksin, hän ei ole syyllinen yksin. En tarkoita, että syyllisiä olisivat hänen vanhempansa, vaikka ehkä hekin ovat. Syyllisiä olemme me kaikki, jotka emme pyri toimimaan välinpitämättömän yhteiskunnan muuttamiseksi. Me kaikki, jotka pidämme itseämme parempina kuin joku toinen, toivotumpana kuin joku muu.

Totuutta etsimässä

Tuomioistuimesta haetaan oikeutta. Yleinen käsitys on, että jos tuomioistuin jättää rikosasiassa jonkun tuomitsematta rangaistukseen, on tullut todistetuksi, ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten ajatellaan, ettei tuomioistuin pidä tapahtunutta rangaistavana vaikka tavallisen oikeudenmukaisuusajattelun mukaan näin olisi. Henkilö, joka on tullut kohdelluksi mielestään väärin, ei koe saavansa oikeutta, jos häneen kohdistuneessa rikoksessa syyte hylätään.

Tuomioistuimen antamasta ratkaisusta ei ole luettavissa koko totuutta. Vaikka tapahtumien todellinen kulku pyritään selvittämään, se ei aina ole mahdollista. Tuomari punnitsee hänelle esitettyä näyttöä. Jos näyttö ei riitä, on parempi jättää rankaisematta henkilö, joka on ehkä sittenkin syyllinen kuin tuomita henkilö, joka ehkä sittenkin on syytön.

On surullista, että totuus on usein tavoittamattomissa. Uhri kokee itsensä pettyneeksi ja arvottomaksi, kun syyllinen pääsee kuin koira veräjästä. Toisinaan syytetty kokee suurta helpotusta, kun on ollut joutua vastuuseen tekemättömistä teoista. Toisinaan tunne lienee vahingonilo.

Kun oikeutta jakavat ihmiset, on harvoin mahdollisuus päästä täydelliseen lopputulokseen. Lainmukaiseen ratkaisuun päädytään silti.

Päivä putkessa

Joskus käy niin, että kun päivä lähtee aamusta kulkemaan kärsivällisyyttä
koettelevaa rataa, se jatkaa niin iltaan saakka. Tänään on sellainen päivä. Nyt blogia kirjoittaessakin ohjelma takkuilee.

Aamulla olin ensin oikeassa paikassa, mutta päivää liian myöhään. Vammalan istuntopäivä olikin poikkeuksellisesti maanantai. Ihan oma moka! Onneksi olisin vain mennyt kuuntelemaan. Ehdin vielä ajaa omalla autolla Tampereelle ja kuunnella siellä hyvän päivän kokeneen tuomarin istuntoja. Muutakin söhellystä sitten sattui.

Töiden jälkeen oli pakko lähteä käymään automaatilla ja hakea rahaa pysäköintiin. Lompsassa oli kyllä vitonen, mutta arvelin, ettei se riitä. Pääsin kymmenen minuutin keikauksen jälkeen halliin ja katso - maksu olisi ollut juuri sen vitosen. Automaatti ei vain huolinut yhtään seteleistäni. Sylki kaikki vuorollaan takaisin. Sain sitten parilla puhelinsoitolla apua ja lopulta pysäköinnin ilmaiseksi.

Enää ei tarvitse selviytyä kuin nukkumaan. Sitäkin ennen voi sattua ja tapahtua! Sormi osuu esimerkiksi sähköhammasharjan käynnistysnappiin ennen aikojaan ja tahna roiskuu teholla ympäristöön. Polven voi potkaista sekä keittiön penkkiin että sängyn kulmaan. Pyjama on hukassa ja mieleen tulee päällystämätön koulukirja, joita jaetaan äitien iloksi myös kevätlukukauden alkaessa.

Käräjillä

Kirjoittaminen on harventunut ihan käytännön pakosta. Uudet asiat työssä vievät veronsa. Lähden ennen lasten heräämistä bussille ja palaan kotiin iltapimeässä. Tavallista monelle, mutta uutta minulle. Koko päivä on uutta täynnä. On aika stressaavaa kaivella muistin pölyisistä komeroista joskus aikoinaan tentiin luettuja asioita, mutta nautinto on todella suuri, kun jotain löytyy tai uutta saa sisään säilöttyä.

Istun ensimmäisen kuukauden käräjäoikeuden kiinteistötiskissä ottamassa vastaan mm. lainhuuto- ja kiinnityshakemuksia. Samalla perehdyn asiaan niin, että osaisin aikanaan tehdä itse ratkaisuja vastaaviin hakemuksiin. Kerran viikossa olen kuunteluoppilaana rikosasioiden istunnossa. Jälkikäteen harmittaa, ettei jo opiskeluihin ollut liitetty mitään tällaista käytäntöön nivoutuvaa. Kaikilla ei ole opiskeluaikana mahdollisuutta käydä työssä harjoittelemassa. Nyt tuntuu, että on opeteltava puhumaan alan kieltäkin. Monet termit ovat kadoksissa ja välillä tuntuu kankealta ilmaista itseään. Nöyryyttä kysyy, mutta oppiminen on ilo!

Ymmärrän nyt huomattavasti paremmin niitä, jotka ovat kyselleet, kuinka ehdin niin moneen tehtävään. Ei elämä aikaisemmin tuntunut kiireiseltä. Aikaa riitti, kun teki etätyötä tehtävässä, jonka osasi. Nyt lähtö kotoa on pimeässä ja paluu pimeässä. Aivokapasiteetti ainakin aluksi käytössä kohtuullisen laajalta osin. Kevättä odotellessa valopillkuna aamuin illoin on se, että vuoden päästä ei tarvitse enää itkeä, ettei tiedä edes, mitä käräjäoikeudessa tapahtuu!

Harjoittelu alkoi

Kuinka voikaan lauantaipäivä olla arvossaan. Kolme päivää tuomioistuinharjoittelua takana. Stressipisteet ovat aika korkealla kun huomaa, että kerrattavaa riittää. Yritän puskea rohkeasti päin. Jos ei jotain tiedä, ei voi muuta kuin ottaa selvää.

Notaari aloittaa ensimmäisen kuukauden kiinteistötiskillä. Uskallan sanoa, että jo muutaman päivän jälkeen tiedän paljon enemmän - vaikka se on vähän. Tämä vuosi on uuden oppimista.

Yhtä asiaa ihmettelen, vaikka notaarin tulisi olla täynnä altista palveluhenkeä ja kiitollisuutta siitä, että pääsee oppimaan. Ihmettelen, miksi ei harjoittelua voida järjestää siten, että pätevöityminen olisi mahdollista, vaikka normaalisti kertyvät lomat pidettäisiin vuoden aikana. Perheelliselle vuosi muodostuu todella raskaaksi. Juuri kun oma kuopukseni alkoi selvitä ajatuksesta, että äiti on pitkät päivät poissa, hän kuuli, ettei äidillä ole tulevana vuonna hiihtolomaa, ei syyslomaa eikä juuri kesälomaakaan. Kallisarvoisia päiviä on pakko käyttää myös luottamustoimien hoitamiseen.

Ymmärrän, että tietyt asiat on ehdittävä omaksumaan. Ymmärrän senkin, että tuomioistuimilta on muutenkin vähennetty työvoimaa ja notaarit ovat tärkeä lisäapu. Eikö olisi kuitenkin mahdollista vaikka jatkaa harjoittelua yhdellä kuukaudella sellaisten henkilöiden osalta, jotka pitävät lomat?

Hyvää uutta vuotta sinulle!