Hiiriä ja ihmisiä

Vanhan talon asukkaisiin kuuluvat kissoista huolimatta hiiret. Pyrimme asukaspolitiikkaan, jonka mottona on: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Loukuista löytyy toisinaan makoisa paisti Tuiskulle ja Pyrylle. Yleensä Tuiskulle, sillä se kollinrotkaleena pitää johtopaikkaa.

On osoittautunut, että laiskanpulskeat kattimme pitävät näitä hyyryläisiä syöttiläinään. Kuivamuonaa on löytynyt jo parista varastopisteestä ja takavarikon jälkeen lihotetut tunkeilijat ovat joutuneet parempiin suihin.

Toisinaan poimin hysteerisenä mustaa sukkanukkaa lattialta epäillen tunkeilijoita. En silti osaa suhtautua asiaan kovin fanaattisesti, vaikka inhottavia hiiret ovatkin. Ne kuuluvat jonnekin muualle - esimerkiksi kissan vatsaan - ja siellä muualla ne ovat ihan omalla paikallaan osana luontoa. Matokuuri kissoille tosin tarvitaan säännöllisesti (s)lisävieraiden häätämiseksi.

Pohjola-Nordenia juhlimassa

Sain osallistua tänään kaupungin edustajana Vammalan Pohjola-Nordenin 60-vuotisjuhlaan. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa – eikä vähiten siksi, että liiton tervehdyksen tuonut puheenjohtaja Outi Ojala oli mutkaton ja maanläheinen, jos pitkästä ihmisestä voi niin sanoa.

Pohjola-Norden on tehnyt Vammalassa arvokasta työtä edistäen pohjoismaista yhteyttä. Samalla on syntynyt myös tärkeää paikallistason yhteisöllisyyttä. Pohjola-Nordenin kautta suomalaiset aikoinaan saivat mahdollisuuden hankkia ystäväkuntia muistakin Pohjoismaista kuin Ruotsista. Vammalan ystävyys Ruotsin Skövden kanssa alkoi niin sanottuna kummikuntatoimintana vuonna -44 aluksi sodan jälkeisen avustustustyön muodossa. Norjan Haldenin ja Tanskan Ringstedin kanssa toiminta alkoi sekin jo -40-50 luvun taitteessa molemmin puolin.

Ystävyysvierailut ovat merkinneet monille Vammalassa ensimmäistä ruohonjuuritason kansainvälistä yhteyttä ja tärkeää motivaation antajaa kielten opiskelulle. On toivottavaa, että kuntaliitoksista ja kansainvälistymisestä huolimatta tämä arvokas toiminta voi jatkua.

Niinkin yhtenäisessä joukossa kuin me pohjoismaalaiset elää monenlaisia ennakkoluuloja. Suomalaissyntyinen Ruotsissa asuva Mark Levengood ja norjalainen kirjailija Unni Lindell ovat keränneet lasten suusta totuuksia jo useampaan kirjaan. 8-vuotias Alex totesi heille: Minun koirani on puoliksi norjalainen, mutta se on kuitenkin aika hieno. Se ymmärtää melko paljon siihen verrattuna miten voisi olla, kun on puoliksi norjalainen.

Erilaisuuden hyväksymisessä riittää edelleen tehtävää. Sen osoitti myös tuore Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston ja Riksbankens Jubileumsfondin tutkimusraportti Eri tapoja kohdata suuri elefantti. Tutkimuksessa arvioitiin Suomen ja Ruotsin kulttuurieroja. Ruotsalaisten mielipiteet Suomesta ja suomalaisista ovat muuttuneet paljon myönteisemmiksi, kun taas suomalaiset suhtautuvat edelleen epäluuloisesti ruotsalaisiin. Yli puolet ruotsalaisista haastatelluista haluaisi mielellään suomalaisen läheiseksi ystäväkseen, kun suomalaisista vain 9 prosenttia haluaisi ruotsalaisen ystävän.

Harmautta

Räntäinen, harmaa sunnuntai - mutta lepopäivä ja kotona.

Eilen oli puoluevaltuusto Helsingissä ja perjantaina vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunta. Nykyisen neuvottelukunnan toimikausi päättyi käytännössä tähän. Oman alansa asiantuntijoiden esitysten ja työn seuraaminen on herättänyt kunnioitusta. Puoluevaltuustossa oli mielenkiintoisia puheenvuoroja, jotka saivat tosin vastuun painamaan harteilla. Toivottavasti tulee sekin kokous, jossa hyvän toimintasuunnitelman jälkeen voidaan kiittää hyvästä toiminnasta. Jos se on kiinni kaksivuotiskaudelle valitusta puoluesihteeristämme Sari Essayah'ista, näin varmaan käy!

Tänään nautin kahden ottelun verran 11-12-vuotiaiden taitavasta salibandysta. Edessä vielä srk:n nuorten aikuisten toteuttama Suomalainen messu. Suoraan sanottuna uusi työviikko tuntuu tulevan liian nopeasti tällä kertaa vastaan.

Toinen palkittiin, toista rangaistiin

Suomen kirkon pappisliiton hallitus on valinnut tänään vuoden papiksi Leena Huovisen. Hän tuli alkuvuodesta tunnetuksi pappina, joka siunasi naisparin. Palkitseminen johtui muista ansioista.

Tuomiokapitulin ratkaisussa kanteluun ko. siunaustoimituksesta todetaan: "Leena Huovinen on korostanut halunneensa kantaa hengellistä ja sielunhoidollista vastuuta niistä kirkon jäsenistä, joita hän työssään kohtaa. Pappina hän itse katsoo toimintansa nousevan raamatullisesta ja kristillisestä lähimmäisenrakkauden periaatteesta."

"Piispa on keskustellut pastori Leena Huovisen kanssa edellä mainituista kirkon yhteisistä päätöksistä sekä papin tehtävistä kirkollisten toimitusten toimittajana ja kaikkien seurakuntalaistensa sielunhoitajana. Tuomiokapituli on keskusteluista saadun tiedon perusteella vakuuttunut siitä, että Leena Huovinen on pappina toimiessaan sitoutunut kirkossa tehtyihin yhteisiin päätöksiin."

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli antoi tänään päätöksen seurakuntamme kappalaisen, pastori Jari Rankisen menettelyä koskevassa kurinpitoasiassa.

Rankinen tuomittiin erotettavaksi virantoimituksesta kolmeksi kuukaudeksi sekä pappisviran toimittamisesta kolmeksi kuukaudeksi. Tuomiokapituli on katsonut asianosaisten lausuntojen perusteella selvitetyksi, että Rankinen on jättänyt hänelle määrätyn virkatehtävän toimittamatta ja siten laiminlyönyt virkavelvollisuuksiaan. Syynä Rankisen menettelyyn on ollut se, että hänet on määrätty toimimaan jumalanpalveluksessa yhdessä naispuolisen pastorin kanssa.

"Koska kirkon viranhaltija ei voi teologiseen näkemykseensä tai vakaumukseensa vedoten kieltäytyä virkatehtäviensä suorittamisesta, pastori Rankinen kieltäytyessään kahdesti jumalanpalveluksen toimittamisesta on toiminut vastoin kappalaisenvirkaan liittyviä virkavelvollisuuksiaan. "

Rangaistusta mitatessaan tuomiokapituli on ottanut huomioon toisaalta sen, että Rankisen virkavelvollisuuksien vastainen menettely on ollut tahallista, vakaaseen harkintaan perustuvaa ja toistuvaa...

Muutama näkökulma: Entä jos myös Rankinen kantoi hengellistä ja sielunhoidollista vastuuta työssään kohtaamistaan seurakuntalaisista? Miten määritellään raamatullinen lähimmäisenrakkauden periaate? Mitä on sitoutuminen kirkossa tehtyihin yhteisiin päätöksiin?

Tasa-arvoa omaishoitajille

Vammalalainen kansanedustaja Arto Satonen on jättänyt hyvän lakialoitteen, jossa ehdotetaan työsopimuslakiin omaishoitajan hoitovapaan mahdollistavaa muutosta. Muita allekirjoittajia on 121 eli ajatus saa laajaa kannatusta. Tosin on syytäkin, sillä hallitusohjelmassa luvataan kehittää omaishoitoa selvittämällä mahdollisuudet hoitovapaajärjestelmän kehittämiseen työn ja omaishoidon paremmaksi yhteensovittamiseksi.

Hoitovapaan saajien määrittely on välttämätöntä, mutta siinä juuri on aloitteen heikko kohta. Hoitovapaaseen olisi oikeutettu vain henkilö, joka saa omaishoidon tuesta annetun lain mukaista hoitopalkkiota. Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitajaa ja heistä vain hiukan yli 26 000 saa kunnallista omaishoidon tukea. Monessa kunnassa on niin sanotusti piikki auki eli esimerkiksi Vammalassa vanhuksen omaishoitaja saa tuen, jos hoito korvaa laitoshoidon. Tamperellakin ensi vuoden budjettikäsittelyssä luvattiin, että tuen edellytykset täyttävälle se myös maksetaan.

Tosiasia kuitenkin on, että toteutuessaankin Satosen aloite korjaisi vain pienen joukon asemaa.

Jotta hoitovapaa todella toimisi, tarvittaisiin yhtenäistä maksupolitiikkaa koko maahan eli subjektiivista oikeutta omaishoidontukeen. Kunnat eivät tästä haasteesta selviä ilman valtion apua, sillä nykyiset tukisummat olisi samalla korotettava tasolle, joka oikeasti mahdollistaa työstä pois jäämisen. Kukaan ei voine kiistää, että omaishoitaja säästää merkittävällä tavalla yhteiskunnan kustannuksia kotihoidon korvatessa laitoshoidon. Rakastavien käsien hoivaa ei voi edes mitata.

Isänpäivänä

Onnea kaikille isille! On todettu, että isän hyväksynnällä on tärkeä vaikutus tytön kasvulle naiseksi. Olen kiitollinen kaikesta rohkaisusta ja kannustuksesta, jota olen omalta isältäni saanut. Samoin iloitsen siitä isyydestä, jota saan seurata oman puolisoni suhteessa lapsiimme.

Näiden traagisten tapahtumien jälkeisinä päivinä olen miettinyt ihmisen raadollista suhtautumista järkyttäviin uutisiin. Uskallammeko tunnustaa, että karmealla tavalla meissä herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta se, että tapahtuu jotain arjesta poikkeavaa, syvästi murheellista? Ihmisen kokemus elämän merkityksellisyydestä rakentuu tässä ajassa kaksinapaisesti sitä kautta, että tavallisuus revitään hajalle joko suurella onnistumisella tai suurella tragedialla. Olemme sokeita tavallisen arjen syvälle onnellisuudelle.

Välittääkö kirkolliskokous, mistä päätetään

Kirkolliskokous kokoontuu tällä viikolla. Se on päättämässä mm. virkamiehiä koskevan syrjintäpykälän ottamisesta kirkkolakiin, mutta ilmeisesti ilman luetteloa, jossa mainitaan kielletyt syrjinnän syyt. Perustuslain mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan henkilöön liittyvän syyn perusteella. Näistä syistä mainitaan mm. uskonto ja kunnallisia viranhaltijoita koskevassa laissa myös sukupuolinen suuntautuminen.

Mitä merkitsee se, jos kirkkolaissa on määrittelemätön syrjintäpykälä? Pelkään, että seurauksena on kirkon oman määräysvallan luovuttaminen maalliselle oikeudelle. Jos tuomioistuin katsoo asiaa, onko esimerkiksi sillä merkitystä otetaanko hautausmaalle tai kirkkoherranvirastoon töihin ateisti vai kristitty? Ratkaisevat sanat tulkinnassa tulevat olemaan "hyväksyttävä peruste". Kuka sen määrittää?

Enpä usko, että tulkinta tässäkään saa jäädä kirkon opin ja perustan varaan vaan edessä on virkamieskirkko, jonka toiminnassa yhä enemmän maallinen lainsäädäntö ja ihmisten mielipiteet ratkaisevat. Kahden mielipiteen ollessa vastakkain, äänestys ratkaisee.

Koskahan puututaan siihen, että kirkko syyllistyy opetuksessaan erittäin vakavaan syrjintään jakaessaan ihmiset kahteen ryhmään. Niihin, jotka pääsevät Taivaaseen ja niihin, jotka joutuvat kadotukseen. Kaiken lisäksi tarjotaan vain yhtä välimiesmenettelyn muotoa näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kyynisenä huomiona voi todeta, että joidenkin mielestä tämäkin vastakkainasettelun aika on ohi.

Päätös elämästä tai kuolemasta

Uusimpien kyselyiden mukaan suomalaisten enemmistö näyttää suhtautuvan eutanasiaan eli armokuolemaan myönteisesti. 76 prosenttia suomalaisista hyväksyy eutanasian, jos parantumattomasti sairas pyytää sitä itse.

Tutkin joskus brittisivustoa, jossa oli tarinoita armokuolemasta. Osa ehkä tosia, osa ehkä ei. Joka tapauksessa mieleeni jäi erään vanhan, parantumattomasti sairaan naisen kohtalo. Hän päätti pyytää eutanasiaa ja kutsui sukulaiset paikalle viimeistä yhdessäoloa varten. Joku saapui USA:sta asti tähän ainutlaatuiseen tapaamiseen. Rakkaiden ihmisten läheisyys tuntuikin naisesta niin hyvältä, että hän päätti perua kuolemantapauksen ja elää niin kauan kuin elämää annetaan. Kuinkas kävi - sukulaiset olivat harmissaan, että he ovat vaivautuneet paikalle turhaan, kun ei kuolema korjaakaan satoaan. En tiedä, pyysikö tämä parantumattomasti sairas edelleen itse eutanasiaa vai ei. Pitäisin kaiken kaikkiaan viisaampana jättää päätösvalta Jumalalle, joka elämänkin antaa.

Pyhäinpäivän vakavien ja hartaiden tunnelmien keskellä pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa curlingia kyläyhdistyksen tarjoamalla vuorolla. Paikalla oli pääasiassa nuoria, joten todella oikeaan osunut lajivalinta. Ja meidän puoli voitti!