Nostalgiaa

Tarkoitukseni oli tänään mennä ensimmäisen kouluni eli Kankaantaan koulun 50-vuotisjuhlaan Nokialle. Nostalgisoin jo etukäteen melkein kyyneliin asti. Huomasin Fonectasta, että molemmat ala-asteen opettajani asuvat vielä koulua vastapäätä. Samassa talossa, josta minäkin lähdin avain kaulassa Marimekon raitapaidassa ja todella minissä vekkihameessa lettipäänä kouluun. Juhla jäi väliin. Ei veden vuoksi vaan tuli toinen este. Lämmöllä muistan kuitenkin näitä opettajiani, jotka lähinnä olisin toivonut tapaavani.

Itsenäisyyspäivän tienoo on muutenkin herkkää. Tunnustan, etten voinut katsoa Kuoppamäkeä ja lapsikuoroa laulamassa Sinistä ja valkoista kuin vähän matkaa. En jaksanut itkeä enempää.

Minulle itsenäinen Suomi merkitsee vapautta ja perusoikeuksien toteutumista. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa mietin, mikä on maamme tulevaisuus tältä osin. Pelkään, että arvopohjan ohentuessa ja itsekkyyden lisääntyessä tulevaisuutemme ei näytä valoisalta. Laitkin ovat lopulta säätäjiensä näköisiä. Säätäjät kansansa. Lasse Heikkilän Suomalaisen messun sanoin toivoisi aikaa, jolloin kuuluu "itkua katuvan kansan".