Näitä kahta en ymmärrä

Tuomioistuinharjoittelussa tulee vuoden aikana niin paljon uutta asiaa, etten ole jaksanut kovin paljon pohtia yhteiskunnan epäkohtia. Huomaan sen blogissani. Mieluummin kirjoitan kevyesti kuin pohdiskellen. Poliitikkona koen tästä vähän huonoa omaatuntoa, sillä päätöksentekijän tehtävä on tietää, missä mennään. Olen yrittänyt pysyä itselleni rehellisenä sillä tavoin, etten kirjoittaisi mistään vain vaikuttaakseni todellista viksummalta.

Tästäkin unesta tärähtää aina välillä hereille. Nyt ihan lainsäädännöllisistä epäkohdista. Summaarisella osastolla käsitellään konkurssiasiat, joiden kanssa en ole tenttikirjojen jälkeen ollut tekemisissä. Jotenkin nostatti niskavillat pystyyn menettelytapa, jota käytetään varattomien konkurssipesien kohdalla. Tuomioistuimen on tehtävä päätös konkurssin raukeamisesta, jos konkurssipesän varat eivät riitä konkurssimenettelyn kustannusten suorittamiseen eikä kukaan velkojista ota kustannuksista vastatakseen. Näin myös silloin, jos velkojille konkurssipesän varoista tuleva kertymä jäisi niin vähäiseksi, ettei konkurssin jatkamista voida sen vuoksi pitää tarkoituksenmukaisena. Pesänselvittämisessä tähän vaiheeseen on aika työ, mutta silti tuntuu jotenkin nurjalta, että varattoman pesän vähistä varoista maksetaan varsin suuria palkkioita pesänselvittäjänä toimivalle asianajajalle. Jonkinlainen etukäteisarvio pitäisi voida tehdä ilman mittavia toimnpiteitä niin, että vähästäkin rahasta jäisi jaettavaksi alkuperäisille velallisille.

Toinen ikävä kohta liittyy luottotietorekisteriin. Lain mukaan luottotietorekisteriin voidaan tallettaa tieto maksun laiminlyönnistä, joka on todettu tuomioistuimen vahvistamalla sovinnolla. Olen siinä ymmärryksessä, että rekisteriin voi päätyä kiistämällä laskun osan oikeellisuuden ja päätymällä lopulta yhteisymmärrykseen velkojansa kanssa. Muutenkin kysymykset laskunsa perusteista voivat tulla yllättävän kalliiksi, kun velkoja saattaa vaatia useita satoja euroja yksinkertaisistakin kirjalisista lausumista.