Itseviha

Osallistuin eilen Turvallisuus- ja puolustusmessuille Lahdessa. Illalla oli upea Juhlatattoo. Sotilassoittokuntien musiikki vei ajatukset väistämättä niihin vuosiin, jolloin varusmiestemme ikäiset nuoret miehet joutuivat kohtaamaan rintamalla aseiden tuoman kauhun. Silloin aseet puhuivat hengissä selviämiseksi, kotien puolustamiseksi.

Puhuvatko aseet tänään siitä, että kaikki toivo on mennyt. Siitä, että maailma tuntuu väistämättömästi osoittaneen, että rakkautta ja hyväksyntää on tarjolla vain rajallisesti eikä sitä riitä kaikille?

Toisen ihmisen minuuden voi tappaa hitaasti mitätöimällä hänet. Samalla kuolee ihmisen kyky empatiaan, jää vain epätoivoinen viha. Tunnemme sanan itserakkaus ja itsesääli. Itsevihaa me emme tunne. Kukaan ei vihaa itseään ellei hän saa siihen toisilta apua. Kuinka murheellinen onkaan logiikan sääntöjen mukaisesti sen ihmisen tila, joka vihaa ihmiskuntaa. Hän on osa vihaamaansa.

Suosittelen lämpimästi Michael Enden Momo-nimisen lastenkirjan lukemista. Se kertoo jotain todellista elämästämme tänään. Me emme näe toisiamme, koska meillä ei ole aikaa. Kiirehdimme kohti jotain, jota tavoitellessamme hukkaamme enemmän kuin saavutamme. Ei lakien muutos, ei ministerin erottaminen, eivät komiteamietinnöt eivätkä kunnalliset tai yksityiset palveluntuottajat voi alkaa puolestamme rakastaa lähimmäistä. Sinä voit rakastaa ja niin tekemällä saatat pelastaa monia ihmishenkiä!