Mikkeliin mänijä

Matkustin eilen töistä suoraan Mikkeliin. Juna oli myöhässä, mutta tieto siitä annettiin jo Tampereen asemalla, muutamaan kertaan matkan varrella ja linja-auto vei Pieksämäeltä perille.

Tänään pidin poliittisen katsauksen KD:n Etelä-Savon piirin syyskokouksessa Ristiinassa. Keskustelussa kotouttamisesta kaksi maahanmuuttajataustaista ehdokastamme Peter ja Raffi toivat esiin tärkeitä näkökulmia kielenopetuksesta. Opetuksessa tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin se, että osa maahanmuuttajista ei ehkä osaa edes kirjoittaa ja toisilla taas on korkeatasoinen koulutus pohjalla. Äidinkieli kirjoitetaan ehkä oikealta vasemmalle ja sanat mieltyvät aivan toisin kuin suomessa. Esimerkiksi rautatie muodostuu periaatteessa loogikalla "tierauta". Opettajiksi tulisi saada maahanmuuttajia, jotka tuntevat oppilaiden kultturitaustan ja tavan hahmottaa kieltä.

Vaikka matkaan kului aikaa, vierailu oli virkistävä. Ehdin vielä hetkisen ennen junan lähtöä jututtaa torilla vaalityössä aktiiveja mikkeliläisiä.

Kotimatkalla luin Imbi Pajun kirjaa Torjutut muistot, joka kertoo Viron lähihistoriasta. Heräsi ajatus, kuinka paljon kohtaamme tässä ajassa tarkoituksella neuvostoliittolaisittain vääristettyä todellisuutta, johon uskomme koska niin on helpompaa. Emme uskalla ajatella sitä vääryyttä, mitä eletään tänänäänkin todeksi ympäri maailmaa. Lähelläkin.

Liisterissä ja pihkassa

Takana yhdeksäs y-päivä eli nyt olen istunut auskultointiin kuuluvat yhden tuomarin rikospäivät. Mielenkiintoista oli tänäänkin ja taas huomasi, että vasta pintaraapaisuun on päässyt, sillä oikeussalissa tapausten kirjo on loputon. Samoin kuin mahdollisuus paikata puuttuvaa viisautta!

Tänään liisteröimme vaalimainostauluja. Ihan kaikkia emme vielä saaneet paikalleen. Äetsä ja Suodenniemi saavat myös omansa, mutta vähän viiveellä.

Syksyn kuulaudessa on jotain paljon valloittavampaa kuin kesän runsaassa kukkeudessa. Teimme lauantai-iltana puolen yön edellä nuorioretken pimeään metsään, suuren siirtolohkareen kylkeen. Lapset pelottelivat toisiaan. Nautin edelleen metsän pimeydestä oivallettuani vuosia sitten sen ajatuksen tyhjyyden, että ihmisen rakentama ja valaisema olisi jotenkin turvallisempaa. Sama turva Taivaan Isässä meillä on kaikkialla - metsässä ja kaupungissa.

Itsekkäässä rahanjaossa

Kun kyläkouluamme oltiin lopettamassa, lottosin ja päätin antaa mahdollisen voittorahan koulun säilyttämiseen. Olematonta rahaa oli helppo jakaa!

Kuvitellaan, että minulla on suuri lottovoitto, joka on jaettava kaupungin tarpeisiin, mutta josta saan itsekkäästi päättää. Korostan sanaa itsekkäästi.

Haluaisin puhdistettuja tasaisia jalkakäytäviä ja lisää kevyenliikenteen väyliä rullaluistelua varten. Haluaisin lasten harrastuskuljetuksiin edullista julkista liikennettä amerikkalaisten koulubussien tapaan. Haluaisin koulusta valmiiksi päällystetyt kirjat. Perustaisin myöhästymisvaarassa olevien kirjastokirjojen noutopalvelun.

Itsekkyydestä tulee kuitenkin huono omatunto, joten sen paikkaamiseksi palkkaisin ensin varmuuden vuoksi lisää hoitajia vanhusten kotihoitoon ja laitoshoitoon, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, omaishoitajille maksaisin vapaapäiviä ja väsyneille vanhemmille kodinhoitoapua. Jostain on aloitettava, joten mitä tekisimme ensin sillä rahalla, jota oikeasti on olemassa?

Näitä kahta en ymmärrä

Tuomioistuinharjoittelussa tulee vuoden aikana niin paljon uutta asiaa, etten ole jaksanut kovin paljon pohtia yhteiskunnan epäkohtia. Huomaan sen blogissani. Mieluummin kirjoitan kevyesti kuin pohdiskellen. Poliitikkona koen tästä vähän huonoa omaatuntoa, sillä päätöksentekijän tehtävä on tietää, missä mennään. Olen yrittänyt pysyä itselleni rehellisenä sillä tavoin, etten kirjoittaisi mistään vain vaikuttaakseni todellista viksummalta.

Tästäkin unesta tärähtää aina välillä hereille. Nyt ihan lainsäädännöllisistä epäkohdista. Summaarisella osastolla käsitellään konkurssiasiat, joiden kanssa en ole tenttikirjojen jälkeen ollut tekemisissä. Jotenkin nostatti niskavillat pystyyn menettelytapa, jota käytetään varattomien konkurssipesien kohdalla. Tuomioistuimen on tehtävä päätös konkurssin raukeamisesta, jos konkurssipesän varat eivät riitä konkurssimenettelyn kustannusten suorittamiseen eikä kukaan velkojista ota kustannuksista vastatakseen. Näin myös silloin, jos velkojille konkurssipesän varoista tuleva kertymä jäisi niin vähäiseksi, ettei konkurssin jatkamista voida sen vuoksi pitää tarkoituksenmukaisena. Pesänselvittämisessä tähän vaiheeseen on aika työ, mutta silti tuntuu jotenkin nurjalta, että varattoman pesän vähistä varoista maksetaan varsin suuria palkkioita pesänselvittäjänä toimivalle asianajajalle. Jonkinlainen etukäteisarvio pitäisi voida tehdä ilman mittavia toimnpiteitä niin, että vähästäkin rahasta jäisi jaettavaksi alkuperäisille velallisille.

Toinen ikävä kohta liittyy luottotietorekisteriin. Lain mukaan luottotietorekisteriin voidaan tallettaa tieto maksun laiminlyönnistä, joka on todettu tuomioistuimen vahvistamalla sovinnolla. Olen siinä ymmärryksessä, että rekisteriin voi päätyä kiistämällä laskun osan oikeellisuuden ja päätymällä lopulta yhteisymmärrykseen velkojansa kanssa. Muutenkin kysymykset laskunsa perusteista voivat tulla yllättävän kalliiksi, kun velkoja saattaa vaatia useita satoja euroja yksinkertaisistakin kirjalisista lausumista.

Itseviha

Osallistuin eilen Turvallisuus- ja puolustusmessuille Lahdessa. Illalla oli upea Juhlatattoo. Sotilassoittokuntien musiikki vei ajatukset väistämättä niihin vuosiin, jolloin varusmiestemme ikäiset nuoret miehet joutuivat kohtaamaan rintamalla aseiden tuoman kauhun. Silloin aseet puhuivat hengissä selviämiseksi, kotien puolustamiseksi.

Puhuvatko aseet tänään siitä, että kaikki toivo on mennyt. Siitä, että maailma tuntuu väistämättömästi osoittaneen, että rakkautta ja hyväksyntää on tarjolla vain rajallisesti eikä sitä riitä kaikille?

Toisen ihmisen minuuden voi tappaa hitaasti mitätöimällä hänet. Samalla kuolee ihmisen kyky empatiaan, jää vain epätoivoinen viha. Tunnemme sanan itserakkaus ja itsesääli. Itsevihaa me emme tunne. Kukaan ei vihaa itseään ellei hän saa siihen toisilta apua. Kuinka murheellinen onkaan logiikan sääntöjen mukaisesti sen ihmisen tila, joka vihaa ihmiskuntaa. Hän on osa vihaamaansa.

Suosittelen lämpimästi Michael Enden Momo-nimisen lastenkirjan lukemista. Se kertoo jotain todellista elämästämme tänään. Me emme näe toisiamme, koska meillä ei ole aikaa. Kiirehdimme kohti jotain, jota tavoitellessamme hukkaamme enemmän kuin saavutamme. Ei lakien muutos, ei ministerin erottaminen, eivät komiteamietinnöt eivätkä kunnalliset tai yksityiset palveluntuottajat voi alkaa puolestamme rakastaa lähimmäistä. Sinä voit rakastaa ja niin tekemällä saatat pelastaa monia ihmishenkiä!

Merellistä lepoa

Ihana syyspäivä. Vain vaimea merituuli ja auringonpaistetta kesäiseen tapaan. Sain olla virkistymässä veneretkellä, sienimetsässä, 13 asteisessa merivedessä saunan jälkeen ja päiväunilla. Nyt jaksaa taas.

Huomenna alkaa olla viimeiset metrit edessä Vammalan valtuutettuna. Kuntamme siirtyy kunniakkkaaseen historiaan ja varmasti yhtä kunniakkaaseen tulevaisuuteen Sastamalana. Valtuusto kokoontuu kesätauon jälkeen.

Presidenttifoorumissa ja rullailemassa

Eilinen presidenttifoorumi eli presidentti Tarja Halosen järjestämä keskustelutilaisuus kuntapalveluista oli mielenkiintoinen. Monen tunnin tilaisuus sisälsi avauksia moneen aiheeseen, mutta syvälle ei ollut mahdollista mennä. Presidentin oma avauspuheenvuoro oli käytännönläheinen.

Presidentinlinna oli kaunis, tunnelma rennon asiallinen. Ihmettelin, etten jännittänyt tilaisuutta, vaikka olin ensikertalainen talossa. Keskustelua voi katsoa osoitteessa www.presidentti.fi ja sieltä presidenttifoorumi. Oma puheenvuoroni on noin kolmen tunnin kymmenen minuutin kohdalla, jonne voi loikata suoraan halutessaan.

Tänään nautin taas tunnin rullaluistelulenkistä kuulaassa syysilmassa. Keväästä taidot ovat petraantuneet jo sen verran, että osaan jarrutella jyrkänkin mäen alas. Silti edelleen nolottaa, jos vauhti tökkäisee kiveen tai päällystevaurioon ja täytyy horjahtaen palauttaa tasapaino. Olisi mukavaa, jos aina ja joka tilanteessa voisi näyttää fiksulta ja filmaattiselta. Kukapa meistä siinä onnistuu? Ja miksi pitäisikään. Itsekseni iloitsen siitä vauhtiin päästessäni, ettei kaikki hauskuus kuulu vain kaksikymppisille. Tunnin reipas lenkki kuluttaa muuten noin 700 kilokaloria eli on siitä hauskuuden lisäksi hyötyäkin.

Ja vielä: Iloitsen siitä, että saimme todella edustavan ehdokaslistan Sastamalan kuntavaaleihin. Mukana ovat lisäkseni Aimo Halme (insinööri, 54v),Harri Inkinen (aluepäällikkö, diplomi-insinööri, 29v),Jyri Kauppinen(srk-mestari, 48v), Irmeli Lehikoinen(diakoni, 64 v), Teemu Lyytikäinen (insinööri, AMK, 36v), Repe Mäensivu (opiskelija, 21v), Aimo Mäkinen (palomies,32v), Miika Parvio(DI, projektipäällikkö, 28v, Aili Riihimäki (eläkeläinen, erityisopettaja, 68v),Jukka-Pekka Selin(yleinen edunvalvoja,56v) ja Raili Työppönen (vahtimestari, 56v). Olen melkolailla varma, että edelleen saamme kolme valtuutettua ja hyvät mahdollisuudet tällä joukolla viiteenkin!